Rakasta tai pala, pt. 2

Haaveilen säännöllisestä bloggaamisesta, mutta olen viimeiset viikot ihan vain lomaillut ja tekstien julkaisuun on tullut hupsista kuukauden tauko. Lomailun aikana olen kuitenkin jatkuvasti miettinyt, että pitäisi kirjoittaa jotakin. Edellinen kirjoitus jätti ainakin omasta näkökulmastani ilmaan hieman hätääntyneen huudon ja olen halunnut kirjoittaa aiheesta jotakin lisää. Hätähuudot ovat tietenkin aivan ok, löytyyhän sellaisia Raamatustakin, eikä niitä sielläkään sen enempää selitellä. 

(Yksi hyvä esimerkki on Psalmien kirja Vanhassa testamentissa. Psalmien kirjoittajat ilmaisevat tunteitaan erittäin suoraan. Heidän kirjoittamansa laulujen sanat tai runot ovat paikoitellen jopa häiritsevän raakoja. Olen aivan viime päivinä kokeillut lukea psalmien tekstejä ääneen, ja välillä lukiessa on vain pakko nauraa )

Tämän blogin idea on kertoa kaikesta. Haluan näyttää, että tavallinen uskova voi pohtia monenlaisia asioita, jotka välillä löytyvät tunneskaalan ääripäistä. Usko ja epäilys voivat asua saman katon alla. Olen pyrkinyt ilmaisemaan ajatuksiani mahdollimman rehellisesti, ja olen iloinen palautteista, joiden perusteella teksteistä on ollut hyötyä monille. 

Vain muutama päivä sitten sain viestin, jossa nuori henkilö kertoi, että olisi todennäköisesti luopunut uskostaan ilman tätä blogia. Viesti saa minut ylistämään Jumalan suuruutta ja suurta hyvyyttä. Olen pohtinut sitä, kuinka monet “uskosta luopumiset” ovat lopulta tarpeettomia. Ihmiset tarvitsevat hengitystilaa, luvan pohtia asioita itse ja tarkastella uskon ja elämän kysymyksiä monista eri kulmista. Valitettavan harvoin seurakunnat luovat tällaista tilaa. Sen sijaan useimmiten seurakunnat keskittyvät vahvistamaan tietynlaista “oikeaa” tapaa uskoa. Valitettavan usein ihminen kokee vaihtoehdoikseen joko uskoa niinkuin opetetaan tai sitten jättää usko sikseen, koska ei kykene uskomaan niinkuin opetetaan. 

Olisiko olemassa kolmas tai neljäskin vaihtoehto? Voisiko ihminen luottaa myös omaan sydämeensä ja intuitioonsa pohtiessaan asioita, etsiessään Jumalaa? Olisiko Jumala niin suuri? 

Oman elämäni esimerkki tällaisesta prosessista on edellisessä kirjoituksessa mainitsemani helvetti. Uskallan väittää, että suurin osa kristityistä ei usko helvettiin, jota voi kuvailla sanoilla ikuinen tietoinen kärsimys. Huutava kipu ja tuska ja ahdistus. Kirjaimelliset kiduttavat liekit niille, jotka eivät uskoneet Jumalaan – joku vielä lisäisi: uskoneet oikealla tavalla. Ja tämän pitäisi olla oikeudenmukaista? 

Jokin sisimmässäni on voimakkaasti ristiriidassa tuollaisen kuvan kanssa. Jokin minussa sanoo, ettei se mitenkään voi olla niin. Ihminen, joka ei usko Jumalaan, pitää tuollaista kuvaa hyvästä syystä absurdina. Luulen, että he ovat siinä lähempänä totuutta Jumalasta kuin sellainen uskova, jonka on jostain syystä välttämätöntä pitää kiinni väkivaltaisesta jumalakuvasta. 

Ihminen, joka uskoo Jumalaan, todennäköisesti kokee kidutushelvetti-kuvan ristiriitaisena Jumalan loputtoman hyvyyden ja rakkauden kanssa. Voiko rakastava Jumala nauttia ihmisten ikuisesta kiduttamisesta? Joku vastaa, että ei Jumala nauti, mutta hänen on pakko toimia niin. Miksi on pakko? Sitäkö todella tarkoittaa oikeudenmukaisuus ja se, että paha saa palkkansa? Että ei haluaisi rankaista väkivallalla mutta on pakko?

Ikuinen tietoinen kärsimys, ja vielä Jumalan aiheuttamana tai ainakin sallimana, sotii sisimmästämme nousevaa oikeudenmukaisuuskäsitystä vastaan ja täysin ymmärrettävästi. Kiduttaminen on aina ainoastaan kauhistuttavaa. Väkivalta ei ole oikeudenmukainen rangaistus kenellekään. 

Itselleni tärkein lause edellisessä kirjoituksessa oli: Jumala on parempi.

Jumala on parempi.

Kirjoitin tekstin raa’an tunteen vallassa ja julkaisin sen sellaisenaan, enkä kadu sitä. Tekstin kirjoittaminen sattui itseeni, koska kohtasin sen kautta ruman puolen itsestäni. On todella kammottava ajatus, että olen edes minuuttia elämästäni uskonut siihen, että Jumala joutuisi rankaisemaan läheisiäni, jotka eivät syystä tai toisesta ole elämänsä aikana uskoneet häneen. Mitäs ette uskoneet. Enää ei voi perääntyä… pelastuksen päivä meni jo. Kirjoittaessa teki mieli huutoitkeä ja soittaa kaikille läheisilleni. Anteeksi!

Joten, rakasta tai pala, helvetillä uhkailu: roskiin. On pakko olla olemassa jokin toinen tie. Jokin toinen tapa. Jumalan on pakko olla parempi.

Mikä se toinen tie on? En tiedä. Sen tiedän, että olen tiellä, jolla koen, että sen mitä kuulen sisälläni ja mitä näen ulkopuolella on välttämätöntä muokata teologiaani, eli sitä mitä uskon Jumalasta. Olen joskus ajatellut, että Raamattu on ainut auktoriteetti teologiassa. Mutta ei se ole. Se on yksi auktoriteetti. Merkittäviä auktoriteetteja ovat myös ihmisen oma kokemus ja tuhansien vuosien kristillinen traditio. Tässä valossa saan huokaista helpotuksesta: minun ei tarvitse uskoa helvettiin ikuisena tietoisena kärsimyksenä ollakseni Jeesuksen seuraaja. En tietenkään aio olla itse “oma paavini”, vaan lukulistalla on paljon minua viisaampien tekstejä aiheesta.

Saatan olla väärässä tai päätyä harhateille. Mutta olen mieluusti väärässä hyvyyden ja rakkauden puolella. Otan mielelläni sen riskin, että Jumala sanoo minulle taivaassa: Jyri, muuten hyvä, mutta rakastit liikaa ja ajattelit, että olen parempi kuin oikeasti olen.