Ei se ole niin vaarallista
Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. (Matt. 28:16-17)
Yksi Raamatun kiehtovimpia asioita on se, kuinka sen kirjoittajat monesti “sahaavat omaa oksaansa”. Tämä piirre Raamatussa herättää minussa valtavasti luottamusta sen tekstejä kohtaan. Jos Jeesuksen tarinasta olisi haluttu rakentaa eeppinen sankaritarina, se olisi takuulla kirjoitettu eri tavalla kuin ylläolevassa esimerkissä.
Matteuksen teksti sijoittuu aikaan Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen. Eeppisessä sankaritarinassa olisi viimeistään tuossa kohdassa paikallaan alleviivata että nyt on aika hyvä meininki. Mutta Matteus kirjoittaa ylösnousseen Jeesuksen kohdanneista opetuslapsista – Jeesuksen valitsemasta ydinryhmästä – että kaikki kumarsivat Jeesusta, joskin muutamat epäilivät. Haha! Melkoinen antikliimaksi.
Inhimillinen epäilys ylösnousemuksen edessä, evankeliumiin kirjoitettuna, on minusta kiinnostavaa ja lohdullista. Se osoittaa, että kyseessä ei ole, eikä kuulukaan olla, eeppinen sankaritarina vaan kertomus oikeiden ihmisten ja Jumalan kohtaamisesta.
Jos Jeesuksen valitsemaan ydinjoukkoon mahtui niitä, jotka epäilivät, tarvitseeko minun olla huolissani omista epäilyksistäni?
Mutta minua ei ole opetettu seurakunnissa epäilemään. Minut on opetettu uskomaan, aina uskomaan, epäilykset hyläten. “Epäilevä Tuomas” ei ole ollut lämpöinen lempinimi. Minua on opetettu korvaamaan epäilykseni Jumalan sanan totuuksilla ja katsomaan Jeesukseen.
Sitten on opetuslapset, jotka epäilivät katsoessaan Ylösnousseeseen.
Vasta viime aikoina olen tutustunut ajatteluun, jossa epäilyä ei pidetä haitallisena, vaarallisena uskon vastakohtana, vaan uskon ystävänä, uskon väistämättömänä elämänkumppanina. Monet näyttävät olevan sitä mieltä, että epäily on osa aitoa uskoa. Kirjailija Kathleen Norris on sanonut, että “epäily on uskon siemen, merkki siitä, että usko on elävää ja valmis kasvamaan”.
Ei epäily ole vaarallista. Välinpitämättömyys on paljon vaarallisempaa. Se opetuslapsi, joka katsoo ylösnousseeseen Jeesukseen ja sanoo: “ihan sama”, on paljon kurjemmassa hengellisessä tilassa kuin se, joka ajattelee: “en kyllä tiedä”. Välinpitämättömyys on passiivinen tila, jossa usko homehtuu. Epäily on jotakin aktiivista, joka kuljettaa ihmistä kohti uutta. Tai niinkuin trendikkään hapanjuurileivän juuri, joka tekee taikinasta elävän ja saa leivän kohoamaan – tuo siihen ilmaa.
Mitä jos epäilyä ei tarvitsekaan korvata totuudella, vaan sen tehtävä onkin kuljettaa minua kohti totuutta? Mitä jos epäilyni ei olekaan “huono oksa” uskossani, joka tulee leikata pois, vaan jotain jota Jumala käyttää ylimääräisten oksien leikkaamiseen? Mitä jos epäily tuokin ilmaa kivettyvään uskooni ja saa sen kasvamaan laajemmaksi?
Jos uskoni ei kestä epäilyksiäni, ehkä sen ei kuulukaan kestää. Mutta oloni on luottavainen, koska kirkkohistoria ei kerro yhdestätoista opetuslapsesta, jotka luopuivat uskostaan epäilyn takia, vaan opetuslapsista, jotka valitsivat seurata Jeesusta ulkoisesta ja sisäisestä vastustuksesta huolimatta.
Doubt is painful...but its pain is active rather than passive, purifying rather than stultifying. Far beneath it, no matter how severe its drought, how thoroughly your scepticism seems to have salted the ground of your soul, faith, durable faith, is steadily taking root. – Christian Wiman, My Bright Abyss