“Miksi uskostani luopuminen ei ole edes vaihtoehto”

Kaikkien teologisten kriisien keskellä uskosta luopuminen ei ole minulle edes vaihtoehto. Minulla on liian voimakas kokemus Jumalasta. Uskosta luopuminen tarkoittaisi sodan julistamista itseäni ja kokemusmaailmaani vastaan. Olen juuri käynyt kolme vuotta terapiassa päästäkseni rauhaan itseni kanssa, joten en aio julistaa turhia sotia. 

Minulla on ollut viime aikoina vaikeuksia ylistää Jumalaa Hillsongin tilaisuudessa, mutta ei yhtään Lapin lumisilla tuntureilla. Minulla on ollut vaikeuksia lukea Raamattua, mutta silti monet puhuttelevat jakeet ovat pyörineet mielessäni. Minulla on ollut vaikeuksia istua seurakuntien tilaisuuksissa, mutta viime vuoden aikana ihmissuhteiden merkitys elämässäni on noussut entisestään. Jumala on välillä tuntunut kaukaiselta, mutta sitten hän on yllättänyt minut erikoisissa tilanteissa. Tässä muutama esimerkki.

* * *

Koin häivähdyksen ikuisuutta lapsuudenkotini pihalla Lahden Ahtialassa. Oli syysilta. Tunsin kylmän ilman kasvoillani, otin omenan puusta ja söin sen pimeässä. Ihmettelin sitä, että luonto oli kasvattanut tällaisen puun, joka oli taas kasvattanut tällaisen ihmeellisen hedelmän joka oli rapea ja makea ja kirpeä. Luonto on ihmeitä täynnä ja nämä pienet ihmeet saavat minut ihmettelemään Luojaa, jonka uskon olevan kaiken tämän ihmeellisyyden takana. Siinä minä kiitin Jumalaa pilkkopimeällä pihalla viileässä syysillassa.

* * *

Olin ennen joulua käymässä ensimmäistä kertaa vieraassa seurakunnassa, jossa rukoiltiin liian monen tilanteen puolesta, joita löytyi lähipiiristäni. Ystävä, jolta on juuri kuollut perheenjäsen. Itsetuhoisten ajatusten kanssa kamppaileva henkilö. Vaikea psyykkinen tila. Lista jatkui ja jatkui ja minä mietin, että kuka on käynyt kirjoittamassa kaikki läheisteni asiat papereille. Tämän lisäksi pastori puhui mm. omasta avioerostaan. Lukemattomat pienet yksityiskohdat tuntuivat Jumalan viestiltä: minä näen sinut. 

* * *

Sytytin jouluna hautausmaalla kynttilän ystäväni läheisen muistoksi. Laskiessani kynttilää pienelle kivelle muiden joukkoon, sieluni tuntui koskettavan jotakin universaalia surua, kaihoa ja samalla, rakkautta. Aivan kuin jokin osa olisi hetkeksi irronnut minusta ja koskettanut jotakin paljon laajempaa näkymätöntä todellisuutta. 

* * *

Tein marraskuussa matkan Lappiin. Viimeisenä päivänä kävin ystäväni Kiaran kanssa Pallastuntureilla. Retki oli alusta loppuun pelkkää maisema-ilotulitusta. Tunturi oli pukeutunut valkoiseen fleeceen. Paikoitellen maisemaan oli tursotettu kermavaahtoa, jonka laskeva aurinko valaisi tulen väriseksi. Kaikkialla näkyi luova riemu. Sanoin Kiaralle: En tiedä Jumalasta paljoa, mutta yhdestä olen varma: Jumala on taiteilija. Pröystäilevä, yliampuva, lapsenmielinen leikkisä ”kato-mitä-mä-tein” Luoja. Samaan aikaan kun ihmettelymme ja ihastelumme huipussaan, alkoi tuulla kylmästi selkäpuolelta. Aurinko alkoi laskea ja tunnelma oli samaan aikaan sykähdyttävä ja uhkaava. Kaikki oli nyt kultaista, mutta paikalleen jääminen liian pitkäksi aikaa olisi vaarallista. Luonto muistutti, ettei Luoja ole pieni, söpö kotieläin jonka voi viedä kotiin silitettäväksi vaan valtava, suuri, kesyttämätön Jumala. En tiedä voiko itseään maadoittaa paremmin. Luonnossa sieluni kokee yhteyttä johonkin suurempaan ja pienuutta, suurta nöyryyttä tämän edessä. Luonto ei ole Jumala, mutta Jumala on luonnossa nähtävillä selkeämmin kuin missään muualla, ainakin minulle. 

* * *

Kaikesta tästä luopuminen vaatisi poikkeuksellista väkivaltaa. On lähes mahdotonta mieltää kaikkea kokemaani mielikuvituksen tuotteeksi. Tai sitten olen todella häiriintynyt. Kai sekin on mahdollista.