Kun usko ei tunnu miltään
Olen romantikko. Olen ilmeisesti aina ollut. Jo lapsena keräsin pihalta äidilleni tarkkaan sommiteltuja kukkakimppuja. Varhaisteininä ihastuin ensimmäisen kerran ja oli aurinkoinen kevät. Siitä asti kevään mukana on tullut kihelmöivä vihje onnellisuudesta. Myöhemmin katsoin liian monta romanttista komediaa. Haluan pidellä kädestä, katsella silmiin ja tuntea pään sumentavia hyvän olon tunteita.
Sitten opin, että Jumalan kanssa voi elää läheisessä suhteessa. Että koko homman idea ei ole noudattaa tiukasti joitakin sääntöjä ja elää mahdollisimman puhdasta moraalista elämää, vaan lähellä Jumalaa, hänen rakkaudestaan nauttien. Kristittynä oleminen on Jumalan lapsena elämistä.
Sitten tutustuin ylistysmusiikkiin, joka ei muistuttanut yhtään virsiä. (Tämä ei ole kritiikkiä virsiä kohtaan.) Laulut olivat intohimoisia rakkauslauluja Jumalaa kohtaan, ja muusikot hyödynsivät kahta eniten rakastamaani elementtiä sovituksessa: herkkyyttä ja pauhaamista. Laulaessani noita lauluja irtosin maasta. Pystyin elämään jokaisen tunteen mukana. Viidentoista minuutin sisällä saatoin itkeä voimakkaasti ja pomppia ilosta. (Tavallaan aika pelottavaa kirjoittaa näin, terveisiä vaan terapeutille emotionaalisesta tasapainosta.) Aloin ajatella huomaamatta, että tätä on Jumalan kohtaaminen. Opetin muita, ettei kylmät väreet ole merkki Jumalan toiminnasta, mutta mittasin omia kokemuksiani niillä.
Sitten tuli päivä kun en päässytkään kyytiin. Soitto pauhasi ja ylistäjät lavalla näyttivät irtaantuvan maasta, mutta minä en tuntenut mitään ihmeellistä. Laulut olivat ihan ok, välillä kiinnitin huomioni tekstien kömpelyyteen tai sympaattisuuteen. Monesti tunteettomuuteni häiritsi itseäni. Oliko uskossani jotakin vikaa? Enkö rakastanut Jumalaa enää niin paljon kuin ennen? Olinko joutunut kauas Jumalasta?
Tänään ajattelen, että on täysin hyväksyttävää, jos en lähde tunteelliselle vuoristoradalle jokaisessa ylistystilanteessa. Tai kun uskoni ei herätä minussa äärimmäisiä tunteita. Jumalan läsnäoloa ja rakkautta minua kohtaan ei voi mitata kylmissä väreissä. Jumala rakastaa minua, tuntui minusta siltä tai ei. Enkä koskaan ole kaukana Jumalasta. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. (Apt. 17:28)
Minun reaktiotani hänen kohtaamisestaan ei voi mitata tunteissa vaan ennemminkin toiminnassa. Ehkäpä Jeesuksen seuraamisen ei ole koskaan tarkoitettu olevan pelkkiä kylmiä väreitä ja jatkuvaa yliluonnollisen kokemista, vaan lähimmäisen rakastamista, jokaisen ihmisen kunnioittamista Jumalan kuvana ja kiitollisuutta. Tuollaisiin asioihin keskittyminen tekee minulle ja maailmalle hyvää. Siitä voin iloita joka päivä, tarkoittipa se sitten mitä tahansa. Ja eiköhän tuollaiselle matkalle mahdu mukaan myös muutama eeppinen kokemus.