Nelikymppisyydestä

Viime tiistaina minusta tuli nelikymppinen.

Synttäreiden ympärillä useampi tuttavani sekä eräs tallinnalaisen ravintolan tarjoilija hämmästelivät sitä, että täytän neljäkymmentä ja sanoivat ajatelleensa minun olevan tyyliin kaksikymmentäyhdeksän.

Olen itsekin hämmästellyt tuota ikänumeroa. Olo ei tunnu nelikymppiseltä. Nelikymppisyydessä on jo kaiku ikä-ihmisestä. Ainakin se tarkoittaa keski-ikäisyyttä. Ja ajatus siitä, että minä olen keski-ikäinen ei tunnu yhtään omalta. Olen myös ymmärtänyt, että tällainen tunne on aika tavallinen – sisäinen ihminen ikääntyy eri vauhtia kuin ulkoinen. 

Mikään syntymäpäivä tähän asti ei ole tuntunut tältä. Tähän asti kyseessä on ollut pelkkä siirtymä ikävuodesta toiseen, ei sen enempää. Nyt tuntuu siltä, että ylitän jonkin konkreettisen rajan. 

Mutta minkä ihmeen rajan? Mikä oikeasti muuttuu ikänumeron myötä? Ei mikään, tietenkään. Maanantain ja tiistain välisenä yönä päivä vaihtui aivan normaalisti ja heräsin nelikymppisyyteen samana ihmisenä kuin nukkumaan käydessä. Elin kyllä edellisen päivän rituaalisesti. Söin aamupalaa rauhassa, luin pari kesken olevaa kirjaa loppuun. Siivosin. Kävin parturissa. Söin juhlavan lounaan ja otin vielä jälkiruoankin. Koko päivän valmistauduin suureen siirtymään. 

Ja nyt olen neljäkymmentä eikä mikään ole toisin. 

Jokin nelikymppisyydessä silti vaivaa. Numerossa on jokin symboliarvo minulle. Jokin kuva, jonka olen omaksunut.

Kun pohdin nelikymppisyyttä, näen aina ensimmäisenä enoni, niin kuin näin hänet kaksikymmentä vuotta sitten. Omalla autolla liikkuva, IT- tai sähköalan työtä tekevä siisti aikuinen. Nuoruudesta jäänyt kitaransoittoharrastus. Tupakalla pihassamme, toinen käsi taskussa. En tietenkään tiennyt yhtään mitään hänen elämästään tai ajatuksistaan tai siitä miltä elämä hänestä tuntui, mutta mielessäni muodostui vaikutelma henkilöstä, jolla on homma hallussa. Totuus on tietenkin, että ei ole. Ei ollut. Yhtään sen enempää kuin kenelläkään muullakaan. 

Mutta juuri tästä syystä tämä syntymäpäivä tuntui hurjemmalta kuin muut tähän asti. Mielessäni nelikymppisyyteen sisältyy mielikuva – jota en edes allekirjoita! – että nelikymppisenä pitäisi olla elämä hallussa eli siis perhe, koti, varallisuutta, omaisuutta. Eikä minulla ei ole käytännössä mitään näistä. Ei omaa perhettä, eli puolisoa tai lapsia, ei ostettua asuntoa, ei varallisuutta. Arvokkain omaisuuteni taitaa olla kitara tai tietokone. ”Aikuisin” asia elämässäni on varmaan eläkesäästötili, josta saan eläkkeellä jotain karkkirahaa, jos pankki pysyy siihen asti pystyssä.

Erityisesti omaksumani mielikuvan mukaan tässä kohtaa elämää luulisi olevan jo selvyys siitä kuka on ja mitä tekee elämässään. Eli siis jokin selkeä ammatti. Sitäkään minulla ei ole. Olen tehnyt vuosien varrella vaikka mitä ja vieläkin vastaus kysymykseen siitä mitä teen kuuluu ”vähän kaikkea”.

Mutta mistä olen ylipäänsä saanut mallin elämästä, jonka keskiössä on ammatti tai ura? Siitäkö, kun kysytään mikä susta tulee isona, vastausten odotetaan olevan ammatteja, ei esimerkiksi luonteenpiirteitä? ”Musta tulee isona rakastava ja lämmin ihminen”, sanoi ei kukaan. Vai olenko saanut mallin kotoa? Isäni on ollut koko elämänsä samassa kutsumusammatissa, joka on minusta ihailtavaa. Toisaalta, äitini sen sijaan aloitti juuri uuden koulun, kuusikymppisenä. Äidilläni on jatkuvasti ollut jokin uusi juttu mistä hän on innostunut ja se on minusta yhtälailla ihailtavaa. Eli kotioloja ei voi syyttää tuon mallin antamisesta. Eikä tässä ole nyt edes tarkoitus löytää syyllisiä vaan lähinnä ihmetellä tavallisen mutta epärealistisen mielikuvan sitkeyttä.

Mielikuviin verrattuna todellinen elämäni ei ole mennyt yhtään niin kuin olisin ajatellut tai suunnitellut. En koe, että elämä olisi minulla hallussa, enkä koe oloani täysin aikuiseksi – en niin kuin näen enoni nuoren minäni silmin. Mielikuva ja todellisuus nelikymppisyydestä ovat ristiriidassa. 

Todellisuus on, että minä vain elän. Minä vain olen. Minä olen yksi kahdeksasta miljardista ihmisestä, joka miettii että mitäköhän…. Ja tätä on nyt jatkunut neljäkymmentä vuotta. Herään aina uuteen päivään ja koitan selviytyä ja opetella juttuja ja tehdä jotain järkevää. Levätä. Ja jatkaa. Eikä ole mitään muuta. Oletan, että lapset, oma koti, oma auto, asuntolaina jne. tuovat vain uusia ulottuvuuksia kokea hallussaolottomuutta. 

Ja toisaalta minua muutaman kuukauden vanhempi ystäväni sanoi, että sitä vihdoin alkaa hyväksyä itsensä ja oman olemisensa kaikkine haasteineen. Tämä kuulostaa tutulta. Viime vuodet ovat tehneet minulle sen, että sisimmässäni on ihan hyvä rauha hukassa olemisesta ja olemassaolon ajoittaisesta absurdiudesta. Jotenkin niin, että tämä on ihan ok näin, juuri tällä hetkellä.

* * *

Kun pysähdyn pohtimaan elettyjä vuosia ja kaikkia niihin sisältyviä erilaisia vaiheita, huomaan että olen saanut elää jo monta eri elämää. Lukiossa elin näyttelijän elämää. Olin vakuuttunut, että minusta tulee näyttelijä ja heittäydyin haaveiden tavoitteluun täysillä. Sitten tuli jokin muutos, ja minusta ei tullutkaan näyttelijää. Lukion jälkeen elin rokkitähden elämää. Soitin bändissä, kierrettiin ympäri Suomea. Väliin mahtuu myös vuoden mittainen valokuvaajan elämä. Sitten tahdoin laajentaa elämää muusikkouteen. Sitten tapahtui yllättävä käänne ja yhtäkkiä elin valovoimaisen saarnaaja-pastorin elämää ja myös aviomiehen elämää. Sen jälkeen olen elänyt eronneen elämää, freelancerin elämää sekä haaveillut kirjailijan elämästä. 

Kaikki eletyt elämät aiheuttavat sekä mittavan identiteettikriisin että valtavan kiitollisuuden siitä, että olen saanut kokea ja tehdä niin paljon kaikkea erilaista ja kiinnostavaa. Kaiken tekemisen ja kokemisen yläpuolelle nousevat ihmissuhteet, joita olen saanut jokaisesta elämästä. Tämä yksinään riittää antamaan merkityksen jokaiselle elämälle. 

* * *

Koko homman pointti: Elämällä on eteenpäin menevä luonne ja minä yritän pysyä mukana. 

Viime vuosien aikana on tapahtunut paljon. Koko elämän matkalla on. Paljon hyvää, paljon paljon kipeää, paljon odottamatonta. Eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö sama meno jatkuisi. Olen tehnyt viimeisen puolitoista vuotta töitä kirjaprojektin kanssa, jossa olen sukeltanut omiin päiväkirjateksteihini. Tekstejä lukiessa olen saanut huomata, että yksi keskeisimpiä ja pysyvimpiä asioita elämässäni on ollut jatkuva muutos. On oletettavaa, että niin on jatkossakin. Jos koko universumi on jatkuvassa (laajenevassa) liikkeessä, niin miksei olisi minun elämänikin? 

Ajatus tulevaisuudesta: Kuka tietää mitä on edessä. Siitä olen aika varma, että en ole saapunut minnekään. Ehkä jollekin hetken levähdyspaikalle, jos jonnekin. Matka aivan varmasti jatkuu. Luin juuri Nick Caven kirjaa, jossa hän väitti että koko saapuminen on illuusio. Että sitä luulee, että ”koko elämä on johtanut minua juuri tähän pisteeseen”. Että nyt olen perillä ja tajuan asiat. Ja sitten katsoo taaksepäin ja tajuaa ettei tajunnut. Minä ainakin samastun tähän. Ja vaikka jatkuva muutos onkin välillä sekavaa ja kipeääkin, valitsen mieluummin sen kuin elämän, joka on pysähtynyt ja lakastuva. 

Vaikka eräs ystävistäni leikkimielisesti pilkkaa minua nostalgikoksi, haluaisin silti ensisijaisesti pitää katseen eteenpäin. Tai ainakin tähän päivään päin. Että tänään pyrin vähän kehittymään ja oppimaan ja tekemään viisaammin tai huomaavaisemmin. Ja sitten sekään ei aina onnistu. Välillä väsyttää, välillä ei kiinnosta edes yrittää, välillä sitä on vain ihan hiton itsekäs ja toisinaan taas tekee mieli ottaa kunnon nostalgiakylpy ja unohtaa kaikki muu paitsi menneet kivut ja ilot.

Yritän tässä sanoa, että en tiedä mikä minusta tulee isona. En tiedä kuka olen kymmenen vuoden päästä. Aikuisempi? Vastuullisempi? Viisaampi? Parempi, toivottavasti. 

En tiedä mitä teen työkseni kymmenen vuoden päästä. En tiedä tuleeko minulle perhettä, lapsia, asuntoa tai autoa. Tiedän vain, että musiikki ja kirjoittaminen kiinnostaa, ja että teen valintoja niitä kohti tällä hetkellä. En tiedä mihin tämä johtaa. 

Sen tiedän myös, että nelikymppisenä koen ensimmäistä kertaa ajan rajallisuuden. Että kello käy. Kaikkeen ei ole aikaa. Ja samalla tähänastista elämää pohtiessa koen ajan rajattomuuden. Mitä jos minulla on vielä neljäkymmentä vuotta edessä? Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua tähän asti. Kaikki eri elämät, joita olen elänyt. Tästä näkökulmasta katsottuna mitä vain voi vielä tapahtua. Mikä vain on mahdollista.