Torstain rukous

Tänään on paastonajan viimeinen päivä. Monet kristityt ovat paastonneet neljäkymmentä päivää, luopuen jostakin elämää ja ajatuksia täyttävästä asiasta – ruoasta, ruutuajasta jne. Minä olen luopunut paaston ajaksi Jumalasta. Tai tarkemmin niistä kuvista, mitä minulla Jumalasta on. Edellinen lause oli toki raflaavampi, hauskempi kirjoittaa. 

Käytännössä olen siis paaston ajan osallistunut irlantilaisen filosofin ja teologin Peter Rollinsin järjestämälle Atheism for Lent -kurssille, jonka sisältö on ollut ensisijaisesti uskontokritiikkiä ja uskonnon filosofiaa. Kurssi on ollut mielenkiintoinen matka ateismin ja kristinuskon välimaastossa. Lukemistossa on ollut Simone Weiliä, Bonhoefferia, Äiti Teresaa, Nietzchea, Žižekia, Tillichia, Hegelia, Feuerbachia, Marxia, apofaattista ja radikaalia teologiaa… vaikka ketä ja mitä kahden tuhannen vuoden ajalta. 

Kurssin idea on ollut luopua omasta turvallisesta maailmasta, jossa jo tietää miten asiat ovat – etenkin Jumala-asiat. Filosofi John Caputo oli sitä mieltä, että jokaisen kristityn tulisi lukea ateistisia kirjoituksia ja kristinuskon kritiikkejä paaston ajan, koska niin helposti rakennamme Jumalan omaksi kuvaksemme, jonka seurauksena on vallan väärinkäyttöä, muiden kontrollointia, henkistä tai jopa fyysistä väkivaltaa. Tai ainakin ylpeyttä. Tuntuu turvalliselta kokea olevansa oikeassa. Tästä varmuudesta minua on pyydetty luopumaan paaston/kurssin ajaksi. 

Kurssi tuntui oikea-aikaiselta. Aiemmin hengellisten pohdintojeni ytimessä ovat olleet enemmän tai vähemmän konservatiivis-teologiset kysymykset; kysymykset esimerkiksi Jumalan luonteesta, tai että miten Raamattua tulisi lukea nykypäivänä. Joulukuussa huomasin, että kysymykseni olivat siirtyneet entistä syvemmälle. Nyt kysymyksieni ytimessä olikin (yhtäkkiä, odottamatta) koko Jumala-käsite. Mikä ihmeen Jumala? Miksi Jumala? Mihin Jumalaa tarvitaan? Mitä Jumalasta pitäisi ajatella? Tuntui, että joka kerta kun yritin keskittyä Jumalaan tai ajatella häntä, hän haihtui ilmaan. Näin sivusilmällä Jumalan vieressä, mutta katsoessani kohti siinä ei ollutkaan mitään. Jumala katosi. Tuntui, ettei uskoani hapertanut enää erinäiset kysymykseni, vaan nyt alkoi tuntua siltä, että koko järjestelmä romahtaa sisältä päin. Tästä oli joitain viitteitä jo eräässä aiemmassa tekstissäni.

Tämän vuoksi päätin osallistua kurssille, jolle osallistumista olin pohtinut jo parin vuoden ajan. Aiempina vuosina en halunnut lisätä kriisejä, joita tuntui olevan muutenkin tarpeeksi. Tiesin, että kurssi on suunniteltu horjuttavaksi. Kuitenkin tänä vuonna kurssin teema ”God after God” tuntui enemmän kuin ajankohtaiselta. Ajattelin, että olisi mainiota löytää ikään kuin uusi Jumala, kun tämä vanha tuntui kadonneen/kadottaneen itsensä.

Tänään oli kurssin viimeinen päivä. Uskoni ei ole tuhoutunut, mutta ehkä olen tällä hetkellä entistä arempi puhumaan Jumalasta varmuudesta käsin, puhumaan hänen puolestaan millainen hän on ja millainen ei ja mikä rooli hänellä on tässä maailmassa jne… ehkä hän ei ole ”hän” ollenkaan. Tänään kysymyksiä ja epävarmuutta on luultavasti entistä enemmän, mutta samalla kaiken rinnalle on ilmestynyt rauhaa ja pieni säie sellaista keveyttä joka voi kuulostaa joillekin hurjalta – ajatus siitä, etteivät nämä ole elämän ja kuoleman kysymyksiä. 

(Okei joo, uskonto määrittelee ihmisen elämää, ajattelua ja valintoja hurjasti… eli on kysymyksillä/vastauksilla tietenkin PALJON merkitystä. Vahingolliset ajatus- ja toimintamallit johtavat meitä maanpäälliseen helvettiin, tai käänteisesti kohti paratiisia, siksi niillä on merkitystä. Sen sijaan rajan toisella puolella tulevat rangaistukset vääränlaisesta ajattelusta JNE tuntuvat turhilta asioilta pelätä.)

Tänään en tiedä missä seison hengellisessä mielessä, mitä ajattelen mistäkin, enkä tarkalleen osaa sanoa minne olen matkalla. Kurssi on vahvistanut entisestään ajatuksiani rakkaudesta – siitä, kuinka tämä yksi sana voisi mahdollisesti selittää kaiken mistä kristinuskossa on kyse… ja myös mielekkäässä elämässä. Ne, jotka ovat lukeneet tekstejäni jo kauemmin, ovat ehkä huomanneet kuinka kierrän rakkaus-teemaa kuin merirosvo sitä kohtaa kartassa, jossa aarteen pitäisi olla. (Yömyöhän metafora. Ehkä kantaa, ehkä ei.) Tulen jatkamaan kiertämistä. Jos rakkaudesta puhuminen kyllästyttää, tämä voi olla hyvä hetki hypätä pois veneestä.

Tätä kokonaistilannetta pohtiessa mieleeni nousivat Jeesuksen sanat Getsemanessa, ehkäpä koska on kiirastorstai ja olen pyöritellyt Getsemane-tilannetta jo muutenkin jonkin aikaa. ”Jos tämä malja ei voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin tapahtukoon sinun tahtosi.” Nämä sanat alkoivat vetää minua sillä tavalla puoleensa, että kirjoitin niistä hieman tajunnanvirta-hengessä tekstin, johon tyhjentyi paljon paaston lukumateriaalien teemoja. Voi olla että tästä on vaikeaa tajuta yhtään mitään, mutta jaan sen silti tänne.

Tässä tämän torstain rukous.

* * *

”Jos tämä malja ei voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin tapahtukoon sinun tahtosi.

Tämä malja: Tämä elämä, kaikessa rikkinäisyydessään, täyttymättömissä kaipauksissaan, vastaamattomissa kysymyksissään, epäonnistumisissaan, vaikka haluaisi olla hyvä ja toimia oikein, ahdistuksissaan, suruissaan, kuolemissaan, menetyksissään, raadollisuudessaan, kyynelissään, kuola-itkuissaan, pimeydessään ja pahuudessaan...jos se ei voi mennä ohi, jos en voi sitä ohittaa, surffata rennosti kärsimyksen aalloilla Jeesus-laudalla, jos osani onkin joutua ’pesukoneeseen’, jossa on aivan varma kuolemastaan – ja tämä on hyvä asia, memento mori, muista kuolevasi, muista rajallisuutesi, muista että olet aina ihminen – jos inhimillisyyteen uppoamista ei voi ohittaa… 

...niin tapahtukoon sinun tahtosi, kuka ikinä ”sinä” oletkaan, jos edes olet ”sinä” – jokin persoonallinen sinä, hahmo jossain tuolla tai täällä, tai jos oletkin kaikkea olemassaoloa kannattaleva todellisuus, nimeämätön, ei-nimettävissä oleva, koska jokainen nimi on epäjumala, kuka tai mikä tahansa oletkin, jos olet, tapahtukoon sinun tahtosi...

...tahtosi, jonka luulen aistivani rakkaudessa, hyvyydessä, valossa, joka loistaa pimeydessä, joka loistaa elämän keskellä, kivun ja surun ja huudon rinnalla...sinun tahtosi, joka annat (onko tämä kaikki sinun sallimaasi vai vain...jotain?) meidän tuhota toisemme ja tämän planeetan, mutta samalla tavoitella taivasta – ja tämä taivaan tavoittelu ei välttämättä ole paha asia, Babylonin tornin esimerkki on tylsää pelottelua, taivaan tavoittelu saattaa koitua pelastuksemme – ja luoda kauneutta, joka lohduttaa ja taidetta joka pysäyttää ja pakottaa meidät tarkastelemaan itseämme ja elämäämme ja haluamaan parempaa, tavoittelemaan rakkautta, jossa uhraamme itsemme toistemme edestä, toistemme vuoksi, jotta rakkaus voittaisi, jotta hyvä voittaisi eikä ihmiskunnan historia olisi pelkästään tragedia, vaan että hyvää ja kaunistakin olisi, että lopulta totuus voittaisi ja vapauttaisi...

...totuus, siitä, että Jumala on kuollut ja elossa, että Jumala on ja että häntä ei ole, että Jeesus eli mutta eniten pitäisi elää tänään, Kristus, Messias, on Rakkaus tänään, se pelastaa meidät, täydellinen rakkaus, omaksi ihannekuvaksemme luotu, vetäen meitä kohti unelmaa siitä mitä voisi olla. Ja ehkäpä rakastaessamme saamme huomata, ettei tämä olekaan täysin meitä tai meistä, että tässä on jotain muutakin, jotakin enemmän, jokin voima joka vaikuttaa, joka ei ole tästä kuolevasta ruumiista eikä hairahtuvasta mielestä. 

Mutta ensin Jumalan pitää kuolla. Ainoastaan kuolemalla Jumala voi nousta kuolleista meidän elämissämme, vai pitäisikö sanoa minun elämässäni. Ainoastaan kulkemalla Getsemanen läpi ja sitten ristille, sekä minä että Jumala voi löytää uuden elämän.”

* * *

Tästä linkistä löydät videon, jossa Peter Rollins avaa Atheism For Lent -prosessia hieman.