En tiedä mitä ajattelen Jeesuksesta… enkä muista milloin viimeksi olen voinut näin hyvin… eli joitain kuulumisia.

Olin kävelyllä ystäväni kanssa. Kerroin hänelle, kuinka monet kristillisen kielen ilmaukset olivat yhtäkkiä menettäneet minulle merkityksensä. Hän kysyi esimerkkiä. ”No vaikka se, että ’Jeesus kuoli meidän syntien puolesta ristillä’”, vastasin. ”Oho”, hän sanoi. 

Tällä viikolla eräs toinen ystävä kysyi, millaisena koen Jumalan juuri nyt. Vastausta ei tarvinnut miettiä kauaa: ”Kysymysmerkkinä”.  

Joulukuussa koin jotakin mitä en osannut odottaa. Jotakin, mitä en ole vieläkään aivan täysin kyennyt sisäistämään. Koin, että Jumala katosi. Kun yritin ”katsoa häneen”, hän ei ollut enää siinä, missä aiemmin. Katselin ympärilleni, ei Jumalaa, missään. Koetin ajatella Jeesusta ja tuntui oli kuin koko Jeesus-käsite olisi haihtunut ilmaan. Aina kun pysähdyn pohtimaan tapahtunutta, olen ihmeissäni, jopa hieman shokissa, sisäänhengityksen jälkeisessä tilassa. Mitä on tapahtunut? Tätä kokemusta ja siihen johtaneita syitä aion vielä joskus selvitellä laajemmin kirjoittamalla. Toivon, että uloshengitys muuttuu tekstiksi.

Aiemmin elämässäni kaiken keskiössä on ollut Jumala, uskoni Jumalan läsnäoloon jokapäiväisessä elämässä. Usko on määritellyt identiteettini ja paikkani tässä maailmassa. Lähes kaikki elämässäni on saanut merkityksensä uskon kautta. Jumalan kadotessa myös monien elämäni osasten merkitykset muuttuivat kyseenalaisiksi. Kevät oli aidon eksistentiaalisen kriisin aikaa. 

Samaan aikaan olen ollut elämäntilanteessa, jossa olen yrittänyt valita seuraavia askeleita elämässäni, valita suuntaa. Valintojen tekemistä on vaikeuttanut se, etten ole voinut vanhaan tyyliin tehdä niitä vain sen perusteella mikä parhaiten edistää tehtävääni kristittynä maan päällä. Silti valintoja on täytynyt tehdä. Aloitan syksyllä opiskelun Helsingin yliopistossa teologisessa tiedekunnassa. Käytin suuren osan keväästä pohtien onko yliopistolla opiskelu ylipäänsä minun juttuni, tai hyväksi mielenterveydelleni. (Vitsi vitsi, ja ei sitten kuitenkaan.) Pohdin onko minun järkevää suuntautua entistä enemmän elämän ja maailman pohtimiseen ja pyörittelyyn vai pitäisikö vain tehdä jotain käytännöllistä, esimerkiksi mennä kokkikouluun. Koska, vaikka millään ei olisi mitään merkitystä, kaikkien täytyy syödä. Yhtä hyvin voi syödä hyvin. Syystä tai toisesta mieleni asettui teologisen pääsykokeissa ja nyt suhtaudun opiskelun aloittamiseen rauhallisen uteliaana. Katsotaan mitä tulee. (Perhoon on jatkuva haku auki…)

Juuri nyt en todella tiedä mitä ajatella Jeesuksesta...tai oikeastaan mistään kristinuskoon liittyvästä. Siellä missä oli ennen vastauksia, on nyt kysymysmerkkejä. Siellä missä oli ennen selkeitä merkityksiä ja varmuutta, on nyt kysymysmerkkejä. Siellä missä oli iloa, vapautta, rauhaa ja suuntaa elämälle, on kysymysmerkkejä ja sumuna ilmaan haihtuvia käsitteitä ja oppeja. En ole valinnut tätä, enkä ole luopunut mistään. (Paitsi aggressiivisesta ja väkivaltaisesta jumalakuvasta.) Tämä on vain tapahtunut. Kirjoitan tästä nyt näyttääkseni, että näköjään näinkin voi käydä. Matka jatkuu, jonnekin. Tästä tilasta on hyvin kiinnostavaa lähteä opiskelemaan teologiaa. Olen konkreettisesti se kliseinen tyhjä taulu, tabula rasa.

Ja sitten, se ehkä kaikkein yllättävin: en muista milloin olisin viimeksi voinut näin hyvin. Opilliset sekä eksistentiaaliset kriiseilyt ovat ainakin hetkeksi vaihtuneet ihmeelliseen rauhaan. Rauhaan, joka tulee… jostain. Ennen olen ajatellut ja opettanut, että jos elämässä kaipaa aitoa rauhaa, Jumala on osoite. Suhde, yhteys, kanssakäyminen Jumalan kanssa. Nyt Jumalan kohdalla on suuri kysymysmerkki ja (silti) kaiken yllä levollisuus ja rauha, jota olen kaivannut kauan. 

Vielä jokin aika sitten minua ahdisti tunne siitä, etten ole läsnä omassa elämässäni. Tunsin oloni irralliseksi. Asioita tapahtui ja minä tarkkailin sivusta, pystymättä kokemuksellisesti osallistumaan niihin. Viimeisen kahden kuukauden aikana olen kokenut hetkiä, jolloin levollinen läsnäolo on ollut ainut hetkiä kuvaava tunne. Istuin auton kyydissä matkalla Hirvensalmelle ja kuuntelin työkavereiden keskustelua. Katselin maisemia ja yhtäkkiä tuntui, että kaikki on hyvin. Tai että kaikki on juuri nyt oikein; ei ollut tarvetta olla missään muualla tai mitään muuta. Hetki, jolloin kaikki vain on ja riittää. Tuollaiset hetket ovat toistuneet ja tuntuneet uusilta.

Olen kävellyt kadulla ja yhtäkkiä alkanut vain hymyillä. Olen ottanut jääkaapista kananmunan ja kokenut oloni kiitolliseksi. Olen kellunut selälläni Lapinlahden rantavedessä ja muistanut kuinka viime kesänä samassa asennossa samassa paikassa sain hetken levon kaaoksesta – nyt havahduin siihen, etten tarvitse lepoa jostakin taistelusta tai myrskystä, vaan että aikaa on kulunut ja elämä mennyt eteenpäin, että itseasiassa tällä hetkellä voin todella hyvin. 

Tuollaiseen havahtuminen tuntuu tietenkin äärimmäisen hyvältä, etenkin kun ottaa huomioon kuluneet vuodet. Tässä yhteydessä kuulen mielessäni jonkin kriittisen kristityn hiljaisen äänen, joka on huolissaan rauhastani, hänelle rauhani on valheellinen ja minun pitäisi olla entistä enemmän huolissaan, olen liukumäessä matkalla kadotukseen, on surullista hymyillä ja vihellellä matkalla turmioon. Mutta en suostu sellaiseen uskoon tai kristillisyyteen, jossa oma hyvinvointi tulee kyseenalaistaa. 

Sen sijaan uskon niitä monia läheisiäni, jotka ovat viime aikoina kertoneet minun vaikuttavan onnelliselta ja hyvinvoivalta. Olen pohtinut hetken aikaa tätä blogipostausta ja sen tahallaan provosoivaa otsikkoa. Olen halunnut kertoa kuulumisia, että tällaista minulle kuuluu juuri nyt. Viimeisen impulssin kirjoittamiselle antoi puhelu isosetäni ja hänen puolisonsa kanssa, joka päättyi siihen, että he sanoivat minun kuulostavan iloiselta, tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta. Aikanaan – esimerkiksi masennuskautena tai eron jälkeen – olisin saattanut reippailla itseni puhelun ajaksi energiseksi ja leppoisaksi ja kokea tuollaiset sanat ahdinkoa lisäävinä, että tietäisittepä vain. On ihanaa – valtavan ihanaa – voida vastata koko sydämestään, että koen että asia on juuri niin kuin he sanovat.