Uusi – ja sen hinta

Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.  – Joh. 12:24

En ole varmasti miettinyt mitään muuta raamatunkohtaa yhtä paljon viime aikoina. Puhuessaan vehnänjyvästä Jeesus puhuu omasta kuolemastaan, mutta yhtä aikaa hänen vertauksensa on totta luonnollisessa maailmassa. Vehnänjyvän pitää hautautua maahan – “kuolla” – jotta siitä voi kasvaa mitään. Uuden syntymä kuoleman kautta on yksi maailmaa pyörittävistä laeista. Monesti asioiden täytyy antaa kuolla, ennen kuin uutta voi syntyä. 

Olen ajautunut elämässäni tilanteeseen, jossa minun on annettava monien asioiden kuolla. Useat näistä ovat unelmia, jotka liittyvät entiseen parisuhteeseeni ja siihen, mitä aikaisemmin tein seurakunnassa. On aika uusille unelmille, mutta vanhojen hautaaminen on tuntunut aivan konkreettisesti hautaamiselta.

Mutta mitä jos joskus vehnänjyvä, jonka on kuoltava onkin Jumala? 

Varmasti monille Jeesus aiheutti tällaisen reaktion. Monien oletus Jumalasta oli hyvin eri näköinen. He odottivat jotain niin erilaista. Heidän Jumalansa täytyi kuolla. Aivan varmasti Jumala itse osallistuu myös oman kuvansa hajottamiseen, jos olemme kahlinneet hänet liian ahtaaseen ja turvalliseen laatikkoon.

Tunnistan, että olen tilanteessa jossa Jumalani täytyy kuolla, jotta hän voi syntyä uudesti elämässäni. En ole luopumassa uskostani, mutta tiedän, että minun täytyy päästää irti monista asioista, joiden olin aiemmin ajatellut olevan totta. Vaikuttaa siltä, että kuolemantuomion ovat saamassa aiemmat näkemykseni Raamatusta ja ajatukseni seurakunnasta. 

Oikealle perustalle rakentaessa talo ei sorru. Mutta nyt kalliopohja tärisee ja liikkuu. Samalla alan nähdä vanhaa taloani uusin silmin. Se minkä olin ajatellut olevan betonista valettu suuri kivitalo, onkin ollut leikkimökki, jonka puut ovat alkaneet lahota vuosien aikana. Välillä ei kannata yrittää kunnostaa vanhaa, vaan purkaa vanha ja rakentaa tilalle jotain kokonaan uutta. 

Ja voin kertoa, tämä on pelottavaa. Tutun ja turvallisen kuolema aiheuttaa turvattomuutta ja myös yksinäisyyttä, koska on vain harvoja ihmisiä, joilta saa tukea ja kannustusta tällaiseen prosessiin. Monesti yritän rauhoittaa itseäni. Tää on vaan vaihe, tää on vaan vaihe, tää on vaan vaihe. 

Mutta eniten olen todella innoissani tästä kaikesta.

Nimittäin:

Mitä jos kaikki tämä…

...onkin rukousvastaus?

Olen rukoillut jo kauan – ainakin niin kauan kuin Hillsongin New Wine -kappale on ollut olemassa – että Jumala tekisi minussa jotain uutta. 

Make me a vessel / make me an offering (tosi, tosi vaarallinen rukous) / make me whatever you want me to be / Jesus bring new wine out of me. 

Jos tuollaisia rukoilee, tarvitseeko olla kauhean yllättynyt kun elämässä alkaa tapahtua uusia asioita – asioita, jotka ovat aikaisemmin olleet tuntemattomia. Onko siinä mitään outoa, että sydäntä ja mieltä venytetään, kun tuollaisia rukoilee? Kun omaan ajatteluun alkaa vaikuttaa näkemykset, jotka ovat olleet aiemmin itselle vieraita? Onko se edes outoa, että tuo prosessi tuntuu välillä kuolemalta? Kun vanhasta ei saa enää kiinni.

Uusi vaatii usein vanhan kuolemaa. Irti päästämistä. Tietenkin uusi tuntuu ja näyttää uudelta. Tuntuu, että monet kyllä rukoilevat uutta, mutta oikeasti pyytävät enemmän vanhaa ja turvallista. Uusi on rohkeille. Tai sitten niille, joilla ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Kun vanhaan ei ole paluuta.