Vaikea, vaikeampi, vaikein vuosi

Olen pitänyt pienen tauon blogin kirjoittamisesta. Syyt tähän ovat olleet äärimmäisen luonnollisia. Olen keskittynyt työskentelemään kirjani käsikirjoituksen kanssa. Kirjaan liittyvät ajatukset – ja ongelmat – ovat vaatineet täyden aivokapasiteetin. 

Samalla lyhyt tauko on varmasti ollut paikallaan. Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut pitkään mielessä, mutta olen pohtinut oikeaa tapaa kertoa seuraavista asioista, eikä tämä kirjoitus sovi aktiivisen bloggaamisen sekaan vain yhtenä tekstinä muiden joukossa.

Marras-joulukuu tänä vuonna on ollut haikeuden täyttämää aikaa. Tämä johtuu siitä, että viime vuonna tähän aikaan avioliittomme puolisoni kanssa veti viimeisiä henkäyksiään. Juuri ennen joulua päätimme erota. 

Syyt eroon ovat henkilökohtaisia, enkä aio niitä prosessoida julkisesti. Haluan kuitenkin kertoa jotain kuluneesta vuodesta, tästä päätöksestä ja siihen liittyvistä kivuista. Teen niin näyttämällä muutaman otteen päiväkirjamerkinnöistäni vuoden varrelta. Ex-puolisoni on myös lukenut ja hyväksynyt tämän etukäteen, koskeehan tämä meitä molempia.

* * *

Muutama vuosi sitten eräs ystäväni tutustutti minut “tilinpäätöksen” kirjoittamiseen vuoden lopulla. Tarkoituksena on koettaa sisällyttää merkittävimmät tapahtumat kuluneelta vuodelta tilinpäätökseen, ja tehdä “budjetointia” seuraavalle vuodelle. Kirjoitin seuraavan jossain joulun välipäivien aikana:

Kuuntelen Tchaikovskyn Pateettista sinfoniaa tätä kirjoittaessa. Mikäpä sopisi paremmin teemaan ja tunnelmiin kuin lohduttoman kaunis sävellys henkilöltä, joka oli mitä luultavimmin suurten sisäisten tuskien vallassa sävellystä tehdessä. Vain muutama päivä teoksen ensiesityksen jälkeen säveltäjä teki itsemurhan. 

Minä elän, mutta tunnelmat ovat jollain tavalla samaistuttavia.

Tämä vuosi on ollut epävarmuuden, surun, taistelun ja eron vuosi. 

Ajatella, että 2016 vuodenvaihteessa kävimme hakemassa apua akuuttiin kriisiin. Emme saaneet sitä apua mitä olisimme tarvinneet ja kriisimme lähinnä syveni. Nyt kirjoitan tätä kolme vuotta myöhemmin ja taistelu on tullut päätökseensä. Surulliseen päätökseensä. Emme kestäneet. Emme selvinneet. Vuosikausia yritimme, teimme kaikkemme, mutta silti emme onnistuneet. Voi kun tämä olisi voinut päättyä jotenkin toisin. 

Syksyn aikana olen hiipunut ja hiipunut, haalistunut sisältä ja nyt vehnänjyvä putoaa maahan. Putoaa hitaasti, sentti sentiltä, vaalea siemen tummaa taustaa vasten. Putoaa multaan ja roskien sekaan ja kuolee. 

* * *

23.12.2018

Olisipa joku toinen tie. Eihän tätä ole tarkoitettu tapahtuvan, ikinä. Yhden repiminen kahdeksi. 

* * *

2.1.2019

Tulin eilen kotiin. En ole itkenyt tapaninpäivän jälkeen, eli sen päivän jälkeen kun viimeksi näin hänet. Olo on toki ollut tukala ja pakkautuva, mutta se ei ole purkautunut ulos. Tästä lähtökohdasta ei ehkä ole kauhean yllättävää, että lähes samantien kotiin saapumisen jälkeen aloin itkeä. Tunnemyrskyt eskaloituvat myös useisiin eri tasoisiin paniikkikohtauksiin. 

Koen epätoivoa siitä, että olen tehnyt valinnan joka sotii täysin omaa arvomaailmaa vastaan. Koen painetta siitä, että en osaa ottaa täysin vastuuta päätöksestäni ja pysyä siinä. Koen kipua, koska osa minusta haluaisi olla hänen kanssaan. Osa minusta pelkää yksin jäämistä sairaalloisesti. Osa minusta kokee kodin turvalliseksi ja tutuksi, ja kaikki murhe ja kipu alkaa unohtua – “mikäs tässä on hätänä?” Osa minusta siis unohtaa kokonaan, että olemme eronneet. Tai että minä olen sanonut haluavani erota. Osa minusta kokee järkyttävää syyllisyyttä avioero-päätöksestä, millainen kristitty oikein luulen olevani? 

* * *

29.1.2019

Sana päätös on yksi vaikeimpia tällä hetkellä. Mieleni sisällä käy myrsky, jossa taistellaan siitä, onko tämä päätös oikea. Taistelussa on mukana minä, jotain random-ihmisiä ja myös Jumala. Osat vaihtelevat. Välillä Jumala tuomitsee minut päätöksestäni ja minä luhistun, koska en ole kyennyt mihinkään muuhun. Ja sitten tunnen kuinka haluaisin, että voisimme saada mahdollisuuden ja voimaa ja yrittää vielä. Minä etsin kuumeisesti lohdutusta kipuuni ja välillä Jumalan lohduttavat käsivarret löytävät minut. 

Sitten eri ihmiset tulevat kyseenalaistamaan päätökseni, kommentoimaan sitä, tai antamaan lohdutusta, joka kääntyy mielessäni syytökseksi. “Jumalaa pitää totella.” “Jumala pystyy kääntämään tilanteen kuin tilanteen ylösalaisin.” Niin että mitähän, että pitäisikö minun peruuttaa päätös ja ilmoittaa että jatketaan ja yritetään vaan … ja sitten terapeutin ääni kuuluu: “jos mikään ei muutu, mikään ei muutu.” 

Ja sitten raamatunteksti tuomitsee minut… tänään aamulla luin kuinka vanhurskas pysyy valassaan vaikka tekisi kipeää. No minä en pysynyt. Teki liian kipeää. Onko sellaista olemassa Jumalan valtakunnassa, että nyt on liikaa, että nyt ei tarvitse enää jaksaa ja yrittää ja ponnistella ja uskoa? Missä on armo ja sen kokemus nyt? Miksi en voi hyväksyä itselleni Jumalan rakkautta tällä hetkellä? Miksi mielessäni Jumala vain odottaa, että peruisin avioeropäätökseni ja sitten hän olisi taas mun puolella? Ei ihme että luhistun.

Miten voin luottaa mihinkään ääneen sisälläni? 

– Et voikaan. Lue Raamattua. Se on muuttumatonta Jumalan sanaa ja totta ja järkähtämätöntä.

– Mutta mites sitten kun luen sieltä lisää tuomioita elämääni, jonka jälkeen lohdutuksiin on vaikea tarttua, kun on hakattu olo? 

* * *

13.2.2019

Jeesus itki.

Oliko Lasaruksen kuolema Jumalan tahdon vastainen? 

Takuulla. 

Jeesus itki.

Ehkä Jeesus itkee myös minun kanssani. 

* * *

Yksi tämän vuoden vaikeimpia kamppailuita itselleni on ollut kysymys rakkauden riittävyydestä. Rakkaudenhan piti kestää, uskoa, toivoa ja kärsiä kaikki. Meillä molemmilla on teksti “agape” tatuoituna ranteeseen. Eikö rakkaus sittenkään riittänyt? 

Purkaessani tätä läheisimmälle ystävälleni hän vastasi tavalla, joka rauhoitti ja lohdutti. Hän sanoi: “Aika paljon se kesti, aika paljon se uskoi, aika paljon se toivoi, aika paljon se kärsi.” 

Olen päätynyt ajattelemaan avioliitostamme seuraavaa: Me olimme kaksi rikkinäistä ihmistä, jotka pitivät toisistaan huolta hetken, mutta eivät pystyneet parantamaan toisiaan. Tarinamme kauneus ja kipeys ovat molemmat totta. Olen pohjattoman surullinen siitä, miten meille kävi, mutta samalla hyväksynyt sen lähes väistämättömänä.

Päätän seuraaviin sanoihin tämän kirjoituksen.

* * *

1.11.2019

Olen pohjoisessa, Muoniossa, Olostunturilla. Olen miettinyt täällä paljon meitä ja eroamme. Nämä maisemat triggeröivät paljon muistoja, erityisesti sellaisia muistoja, missä nautimme kauniista maisemista mutta jokin ei ole kunnossa välillämme. 

Kiipesin tänään yksin Särkitunturille. Puolitoistavuotta sitten kiipesimme sinne yhdessä, uimaan. Nyt tunturin päällä oleva lampi oli jäässä, niinkuin kaikki muukin matkalla. Se tuntui kuvastavan paljon tätä tilannetta. Kevät ja kesä ja syksy on ohi, nyt on talvi ja kaikki nukkuu lumen alla. Ainoana erona taitaa olla se, että meitä ei enää herätetä lumen alta uuteen kevääseen, ei ainakaan yhdessä.

Meillä oli aurinkoinen kevät, täynnä iloa ja ihastumista. Meillä oli tasainen kesä, lämmin ja turvallinen. Meillä oli sateinen, myrskyinen syksy, jolloin pelkäsimme katon lähtevän irti talosta. Talo sortui. Nyt raunioiden päälle on satanut ensilumi.