Identiteettikriisi 2/2

Vaikuttaa siltä, että se kuka minä olen, on jatkuvasti muutoksessa. Edellisen kirjoituksen perusteella tämä selkeästi koskettaa sitä mitä teen elämässäni. Ehkä tämä joskus rauhoittuu. Viime aikoina olen alkanut myös ymmärtää, ettei uskoni ole – tai edes kuulu olla – jokin staattinen, lukittu olemisen tila, vaan jotain jatkuvasti kehittyvää ja laajentuvaa.

En ole tästä huolissani. Turvallisuus ei ole sitä, että tietää ettei mikään muutu. “Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”, sanoi Tuu-Tikki.

Kaiken muutoksen keskellä mielessäni on silti jotain, mitä haluan olla, tapahtui elämässäni mitä tahansa. Syntymäpäivä tuntuu hyvältä päivältä kirjoittaa tällaisista asioista. 

Olen seurannut viime vuosina tiivisti Los Angelesissa vaikuttavan Mosaic-seurakunnan podcasteja. Rakastan seurakunnan johtajan Erwin McManuksen saarnoja... niin paljon, että olen saattanut kuunnella jokaisen saatavilla olevan podcastin. Olen kuullut puheissa toistuvasti viittauksia arvoihin, jotka tuntuvat yhdistävän seurakuntaa ja heidän johtajaansa:

To live by faith, to be a voice of hope, to be known by love.

Nuo sanat aiheuttavat minussa joka kerta reaktion: “Tätä minä tahdon olla!” Haluan avata hieman, mitä ajattelen sanojen tarkoittavan minulle.

To live by faith 

Erwin McManus sanoi viimeisimmässä saarnassaan, että uskon vastakohta on pelko. Tiedän, etten tahdo elää elämääni pelosta käsin. Usko tarkoittaa luottamusta. Tahdon elää elämäni niin, että sen keskiössä on luottamus Jumalaan, joka ei ole kaukana, vaan lähellä, joka ei ole vihainen ja ilkeä, vaan rakastava ja hyvä. Haluan yrittää joka päivä nojata Jumalaan, luottaa Hänen läsnäoloonsa ja huolenpitoonsa, vaikka en aina ymmärtäisi mitä elämässäni tapahtuu tai tietäisi mihin kaikki johtaa. Ehkä minun ei silloin tarvitse pelätä niin paljon.

Tahdon myös nähdä jokaisen ihmisen uskosta käsin: nähdä Jumalan kuvan jokaisessa ja uskoa heistä parasta.

To be a voice of hope

Pienillä sanoilla on hämmästyttävän suuri valta. Tahdon käyttää sanojani hyvän rakentamiseen, en asioiden (tai ihmisten God forbid!) tuhoamiseen. Tahdon aina välittää sanoillani toivoa, luottamusta valoisampaan tulevaisuuteen.

Kristillinen toivo ei ole toive-ajattelua, tai jokin hatara toive siitä, että asiat voisivat olla joskus toisin kuin nyt. Usko ja toivo ovat hyviä ystäviä. Uskon luottavainen katse on tässä päivässä, toivo katsoo tulevaisuuteen luottaen myös sen rakastavan Jumalan käsiin. Tätä uskoa, toivoa ja rakkautta haluan aina olla kommunikoimassa.

Toivon vastakohta on epätoivo, luottamus siihen, ettei asiat voi kääntyä paremmiksi. Valitsen olla se ärsyttävä idealisti, joka aina uskoo paremman tulevaisuuden mahdollisuuteen.

Toinen vaihtoehto on muuttua päivä päivältä kyynisemmäksi. Viimeiset vuodet ovat kyllä antaneet siihenkin mahdollisuuden. Mutta pelkään kyyniseksi muuttumista kuin käärmeitä kesäisin. 

To be known by love

En halua vain puhua uskosta, toivosta ja rakkaudesta, vaan tahdon, että ne tulevat eläviksi minussa. Haluan, että rakkaus on jotain, mitä minä olen. Unelmoin siitä, että minut tunnettaisiin ja muistettaisiin rakkaudesta. Kaikki muu on toissijaista.

Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Suurin pelkoni on, että muuttuisin välinpitämättömäksi, etten arvostaisi elämää, välittäisi ihmisistä tai olisi kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mikä ympäröi minua.

Uskon – ja olen nähnyt – että luottamalla elämäni Jumalan käsiin, pelko, kyynisyys ja välinpitämättömyys joutuvat väistymään Rakkauden tieltä. Rakkaus tekee kaiken täydelliseksi. Sen vuoksi näistä suurin on rakkaus.