Rakasta tai pala pt.3 – Terveisiä kaltevalta pinnalta

Muistioni on täynnä erilaisia aiheita, joista haluaisin kirjoittaa blogissa. Olen yrittänyt aloittaa niistä useita, mutta syystä tai toisesta niiden kirjoittaminen on tuntunut kankealta. Kansiot täyttyvät raakileista. Päiväkirjan kirjoittaminen sen sijaan on tuntunut viime viikkoina hyvin antoisalta, joten koetan lähestyä päiväkirjahengessä – ehkä vähemmän jäsentymättömässä muodossa – ihan vain viime aikojen mietteitä. Nämä ovat Rakkauden apostolin terveiset kaltevalta pinnalta. 

Kiitollisuuden lisäksi ajatuksiani ovat hallinneet pohdinnat helvetti-opista ja rakkaudesta kristinuskon yksiselitteisenä ytimenä. 

Ajatus ikuisesta kärsimyshelvetistä on aina herättänyt minussa epämiellyttäviä tunteita – siitä henkilöstä, kenessä se ei herätä epämiellyttäviä tunteita, tulee varmaankin olla hyvin huolissaan – mutta triggeri, joka synnytti Rakasta tai pala -tekstin aiheutti minussa lähes pakottavan tarpeen alkaa tutkia aihetta tarkemmin. 

Tämä prosessi on vielä hyvin alussa, mutta olen lukenut kohta kolme kirjaa, jotka ovat antaneet uutta näkökulmaa perinteisen helvetti-opetuksen rinnalle. Ensimmäinen kirja oli Brad Jersakin Her gates will never be shut, joka kävi systemaattisesti läpi kaikki Raamatun erilaiset tekstit aiheeseen liittyen. Sitten luin aikanaan paljon kohua herättäneen Rob Bellin Love wins -kirjan, jota lukiessa ihmettelin, että mistä moinen kohu – kirjahan on loistava ja kaunis ja innostava. Tai sitten olen vain niin paatunut.

Tällä hetkellä olen David Bentley Hartin That all shall be saved -kirjan loppumetreillä ja alan olla vakuuttunut, että rakastavan Jumalan toimeenpanema väkivaltainen rangaistustuomio, jolle ei ole loppua, on absurdi oppi, joka ei kestä lähempää tarkastelua vaan joutaa roskakoriin. Kuten kirjoitin aiemmin, Jumala on parempi. Meidän ei tarvitse Jumala-juttuja pohtiessamme laittaa loogista ajatteluamme, omatuntoamme tai moraalikäsitystämme pauselle ja uskoa vain, että jossakin toisessa korkeammassa todellisuudessa kaikki kammottava ja karmiva varmasti käy järkeen.

Muutama päivä sitten yritin selvitellä ajatuksia päiväkirjassani, ja siitä syntyi seuraava poukkoilevan muotoinen teksti:

“Artisan Cafén vessan seinässä lukee: Jesus <3 U. Sen alle joku on kirjoittanut: I’m too gay for that shit.

Jos Jeesus ei rakasta homoja, Jeesus ei rakasta ketään. Jos Jumala on luonut meidät, hän tietää millaisia olemme, eikä voi tuomita meitä siitä. Jumala tietää, että etsimme, erehdymme, harhailemme, valitsemme tahallamme väärin. (Tällä ei ole enää mitään tekemistä homouden kanssa, nyt puhun rakkaudesta.) Jumala tietää, että olemme keskeneräisiä, work-in-progress, rikkinäisiä ja rikkovia. Ei sen takia meille tarvitse kostaa, huutaa tai paiskata nurkkaan saati loputtomasti kiduttaa. Vanhempi, joka toimii tuolla tavalla suhteessa lapseensa, on järjetön, mieltä vailla, paha, eikä julmuus muutu rakkaudeksi edes Jumalan käsissä.

Me tarvitsemme parantavaa rakkautta. Puhdistavaa rakkautta. Nöyrryttävää pyyteetöntä rakkautta. Rakkautta, jota ansaitsemme, jota tarvitsemme, jota emme ole ansainnut.

Meitä täytyy opettaa rakastamaan. Tarvitsemme Pyhää Henkeä – eli Jumalaa “sisällämme” muuttamaan sydäntämme puhtaammaksi, rakastavammaksi, rehellisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi.

Rakkaus ei voita, jos kirjaimellisesti kierimme helvetin liekeissä ilman armoa tai ulospääsyä. Ei siellä opi mitään. Jumala on jo hävinnyt, jos 98% ihmiskunnasta joutuu ikuiseen kadotukseen. Siinä tapauksessa ihmiskunnan historia ja tulevaisuus on kristillisestä näkökulmasta ainoastaan traaginen.

Mutta jotenkin intuitiivisesti tiedän, ettei paha juhli voittajana tämän tarinan lopussa.

Minkä hemmetin takia Jeesus olisi kärsinyt ristillä ja noussut kuolleista, jos sillä ei olisi mitään merkitystä kaikkien kannalta? Ja ei, merkitys ei voi olla se, että edes joku välttyisi tulevalta tuholta, pelottavan Jumalan kidutuskammiolta. Tuleva tuho ei ole kristillisen evankeliumin – hyvien uutisten – ydinsanoma. Jeesus ei pelasta meitä Jumalalta. Jeesus pelastaa meidät tuholta, johon itse itsemme ajamme, vaikka jopa tahtoisimme toisin = tahdomme hyvää suurimman osan ajasta, mutta samalla tiedämme ettemme toimi aina edes itse niin kuin tahtoisimme. 

Maailma ei ole kykenemätön rakkauteen (kristityillä ei ole yksinoikeutta rakkauteen), korona-tilanne tuo sen hyvin esiin. Olemme valmiita uhrautumaan toistemme puolesta, luopumaan omista eduistamme heikoimpien vuoksi. Toki kaikki ei pysty tai edes halua. Sitä kutsutaan itsekkyydeksi. Minä en koko ajan pysty tai edes halua. Ei kiinnosta tarpeeksi. Valitsen oman etuni ja mukavuuteni ja tiedän, että se on ongelma. Siksi tarvitsen pelastajaa.

Jumalalla olisi kyllä oikeus hylätä meidät itsekkyyteemme ja antaa meidän tuhota itsemme/toisemme, mutta miksi hän tekisi niin?

Kun Hän tulee, miksi hän tulisi vihaisena kostamaan meille ymmärtämättömyytemme, heikkoutemme, orjuutemme tälle sisältä nousevalle itsekkyydelle? 

Kun Jumala tulee, hän tulee auttajana, opastajana, vallankumoajana, vapauttajana, rakastavana vanhempana, joka on sitoutunut lapsensa hyvään.

Kun Hän tulee, ainut pelko mitä meillä tarvitsee olla, on se, ettemme enää (koko elämän mittaisen prosessin seurauksena, joka takuulla tuntuu välillä itkulta ja hammasten kiristelyltä, kuluttavalta tulelta, pimeydessä harhailulta...) kykene ajattelemaan vain omaa parastamme ottamatta lähimmäistämme huomioon, koska huomaamme sydämestämme nousevan aidon välittämisen ja rakkauden tätä kohtaan – oli tämä lähimmäinen kuka tahansa.”

Tällaista pohdin. Matka jatkuu.